Meillä vietettiin 7-vuotissynttäreitä ja ajattelin tipsata teitä parilla todella helpolla (tärkeää) jälkiruoalla, jotka molemmat käyvät myös keliaakikoille. (On ollut mun päänvaivani siitä lähtien, kun niitä alkoi sukuun ilmaantua, mutta ei enää!)

Kupit ojossa, vuosien varrella kerättyjä rakkaita sinisiä ja paratiiseja

Hyvin mielikuvituksellista suolaista...

Tässä ensimmäinen: todella helppo ja hyvä kakku:

*Osta kaksi valmista marenkilevyä

*Ensimmäisen levyn päälle pilko 2 banaania 

*Lisää jäätelö (meillä oli suklaa, mikä vain käy)

*Lisää toinen marenkilevy

*Levitä kermavaahto levyn päälle ja koristele mansikoilla. Avot! Tarjoile ja syö heti:)

Mansikoiden sijaan voi laittaa vaikka kiwiä tai muita hedelmiä/marjoja. Itse löysin vain pieniä levyjä, mitä isompia, sen parempi, tietenkin:)

Tässä toinen helppo = äitini teki, tarjottava vaniljamousse, myös keliaakikoille sopiva

 *Pohjalle omenanpaloja/omenahilloa

*Puolikas sitruunanmehu, hiukan vettä ja 1 tl sokeria

*Vaniljavaahtoa (esim. Flora vanilla), luumumarmeladia ja yksi banaani paloiteltuna. Näitä lisätään vuorotellen

*Päälle mansikoita, suklaata, mitä vain hyvää ja valmista!

Party´s over...

Ja se lahja. Tulevalle koululaiselle ostettiin puhelin, pinkki, ja vähän mietittin, että tykkääkö siitä, kun ei ole aikaisemmin ollut innostunut puhumaan puhelimessa. Ajateltiin, että saa ennen koulunalkua vähän harjoitella. No juu, kyllä oma puhelin sitten innosti, mummeille soitettiin ekana päivänä n. 10 kertaa, kummallekin, otettiin videoita wc:n pesusta, imuroinnista, leluista, legoista, koirasta, jääkaapin sisällöstä, roskiksesta, no - kaikesta. Ja kuvia kaikesta samasta. Pelättiin seuraavana aamuna, että herätään suoraan videolähetykseen, mutta ei onneksi, kuvanottoon vain. On se vaan hyödyllinen tuo puhelin...

rakas tyttöni!

xx

Maanantai, one of those days....

Hain tyttären mummilasta ja

-autoa tankatessa sillä kylmäasemalla, josta niitä boonuksia saisi, ei tietenkään kelvannut seteli, ei millään. Paitsi kaksi vitosen seteliä otti lopulta, ja niillähän pääseekin pitkälle.

- takaisin lähtiessä piti ottaa mummi mukaan setelitukon kera ja varuiksi kortinkin, ja taas mentiin tankkaamaan. No siellä oli tietysti jonoa, ja jonotettiin, kun sitten joku rouva sai tankattua ja istahdettua autoon. Mutta ei lähtenyt liikkeelle. Sen sijaan luki kuittia hetken siinä ja sen jälkeen käänsi taustapeiliä ja rupesi suipistelemaan huulia ja kaivamaan laukusta jotain, eli vissiin vähän make upia, mutta sitä en enää jäänyt kattelemaan, vaan annoin ns, räikän soida. No ymmärsi "vinkin" ja lähti siitä ja yhtä nopeasti sieltä jostain pellonsyrjästä kiilasi toinen auto mun paikalle. Tää rouva oli saanut mut jo hiiltyneeksi, joten en voinu suvaitakan että joku vielä ohittaisi. Ja taas tuuttasin ja tuuttasin, ja sitten sieltä tuli hyväntuulisen näköinen pappa ja mua rupes jo hävettämään ja annoin sen kiltisti sitten tankata meitä ennen. Toiselta puolelta vapautui paikka ja vähän huvittuneen näkönen nuorimies näytti, että sinne kelpaa tulla. No mun pieni raivo oli vaihtunut siihen pieneen häpeäntunteeseen, enkä kehdannu mennä sen papan viereen tankkaamaan, vaan sai äitini hoitaa likaisen homman. Eikä kelvannut mikään seteleistä, tietenkään. Mutta bensaa saatiin lopulta ja niin päästiin kyliltä riehumasta ja kotia kohti.

Epäoikeidenmukaisuus on se mikä AINA saa mut raivostuneeksi. Oli se pientä tai suurta. No vähän riippuu mielentilastakin tietysti, mitähän tänään syyttäisin? Maanantaita. Ja "sekin aika kuukaudesta" on tässä kuussa. No, tuota tööttäilyä olen harrastanut jo ennenkuin itse ajoin autoa. Äitiparkani, kun ajeltiin jossain ja jotain kamalaa vääryyttä tapahtui, niin minä hoidin sen tuuttauksen, niin ei äidin tarvinnut - muuta kuin hävetä. Ymmärrän kyllä nyt, että se on autonajajan tehtävä eikä "oikeudentajuisen" kanssamatkustajan. Toki en tööttäile, jos joku ei lähde valoista 1/4 sekunnilla, mutta ei siinä kuitenkaan kauaa saa kupata. Se taitaa olla mun ainut etelä-eurooppalainen geeni, mistä lienee tullut, tuo tööttäily. Muuten olen mielestäni aika rauhallinen, mutta epäoikeudenmukaisuus on arka paikka. Ja tietysti raivostuttaa, jos joku edessä ajaa alinopeutta. Siis miksi? Se ärsyttää todella paljon.

Tämä helpotti. Kiitos.

Jotain hyvääkin - sain lahjaksi todella hyvältä vaikuttavan kirjan, Corrie Ten Boomin Kätköpaikka. "Saman, mitä juutalaiset kokivat keskitysleireillä, kokivat hollantilaisen perheen jäsenet toimittuaan vastarintaliikkeessä ja autettuaan juutalaisia sodan aikana. Klassikkokirja, johon en ole aikaisemmin törmännyt. Se täytyy aloittaa jo tänään.

Haha:) Mukavia päiviä!

Lastenhuoneet voivat siis olla kauniita, siistejä ja toimivia - ainakin kuvissa. Todellisuudessa se tuntuu olevan vähän mission impossible.

1. Itse olen ihastunut noihin viireihin, helppo tehdä itsekin, luulisin... 2. Kaikkien lasten suosikki, maja. Näin nätin kodan kelpuuttaisin hyvin meille. Kuvassa taustalla liitutaulu, seiniin on aina kiva piirtää:) 3.Se säilytys - se suuri ongelma. Tämä on hyvä ratkaisu, meillä on kotona sängyn alla isot läpinäkyvät laatikot legoille ja muille tärkeille. 4. Kiva ratkaisu, mahtuu kaikki kaverit sängylle, alle säilytyslaatikot.

5. Selvästi neidin huone - kuka ehtisi pedata sängyn aamuisin noin - äiti. Nätit värit ja seiniä kannattaa käyttää hyväksi ripustamalla naulakoita ja vaikka taululistoja kuten alimmassa kuvassa.

Kovin siistiä ja sävy sävyyn siis. Siitä sitten perässä copy + paste;)

Kuvat ovat Elisabeth Heierin blogista 

Täydellisen asunnon metsästys alkakoon!

Kirja Ljust och fräscht - jakten på det perfekta boendet on yhtä piikittelyn ilotulitusta, kun kaksi stand-up-koomikkoa/näyttelijää/kirjailijaa on yhteisen kirjan tehnyt, mutta se on täynnä hyviä huomioita ja ajatuksia.

"Mieluiten asuisin ranskalaisessa filmissä"

Fredrik Lindström kirjoittaa: Olen tullut siihen tulokseen, etten löydä sitä täydellistä asuntoa. Koska tiedäthän ne ranskalaiset filmit, sellaisessa, jossa kiinnostavat ihmiset istuvat baareissa ja bistroissa ja kaikilla on paljon puhuttavaa. Kaunis makuuhuone, jonka ikkunasta näkyy kaupungin kattojen yli, vehreitä puistoja joissa lapset kirmailevat ja päästävät punaisia ilmapalloja taivaalle. Rauhallinen pianomusiikki soi taustalla, rakastuneita pareja kävelee illan pimeässä. Tietysti on typerää verrata omaa elämäänsä ja asuntoaan filmien vastaaviin, mutta tuntuu, että nykyään ihmiset havittelevat myös kotiin niitä tunnelmia ja tavaroita, joita filmeissä näytetään. Ja sehän on mahdotonta, ainakin jossain määrin. Ennen (70-luvulla) se oli toisinpäin, filmit ja tv yrittivät viestittää juuri sitä todellista tavallista kotia ja ympäristöä. Ja nyt taas - sitä filmin atmosfääriä yritetään jäljitellä: täydellinen kesäilta, buffee, roséviintä - kaikki kuin filmistä ja sitten joku huudahtaa, että tämä on aivan kuin jostain filmistä. Ah sitä onnea! Tehtävä suoritettu. Mutta sitä kuitenkin asuu missä asuu, leivänmuruja sukan pohjassa ja vanhentuneita ruokia jääkaapissa.

Minimalismi

Mistä se tuli? Miksi se on haluttavaa, että on niin vähän tavaraa kuin mahdollista? Vähän sama kuin laihuus on ihailtavaa. Ruokaahan on mielin määrin, mutta laiha pystyy olemaan kaikkea syömättä. Sama minimalismin kanssa ehkä siinä, että on niin helppoa hankkia tavaraa, helpompaa kuin pidättäytyä siitä ja kuoria kaikki ylimääräinen pois. Esimerkkinä värit, kaikkia värejä on jo ollut sisustuksessa, nyt on valittu se jännittävä valkoinen.

Seiniä on aina ollut, nyt ne on revitty pois minimiin. Tekstiileissä verhoja on aina ollut, nyt niitä ei ole, eikä mattoja tai juuri muutakaan. Mutta minimalistisuudellekin on selitys. Ikkunat ilman verhoja oli pitkään täysin mahdoton ajatus. Se rinnastettiin aikoinaan köyhiin, sama kuin kosteus ja lika. Nyt se koetaan raikkaana ja yksinkertaisena. Samalta ajalta on nyt "in" sisustaa mööpeleillä, jotka on kuluneita, ennen se oli todellisuutta ja vähän häpeällistä. Mutta nyt Ikea- ajankaudella halutaan huonekaluja, joilla on "oma historia ja identiteetti".  Myös ennen hienointa oli, kun oli paljon tavaraa. Se kuvasi hyvinvointia ja menestystä. Nyt se on melkein toisinpäin. Ja tavarasta on vaikeampi päästä eroon kuin hankkia sitä. Siltä ainakin tuntuu. No sitä voi vaikka vuokrata varaston kaikelle tavaralle, jota ei halua/mahdu kotiinsa. Oikeasti. Ihmiset ovat monimutkaisia. Toinen käsi ei pysty lopettamaan tavaroiden ostelua ja toinen käsi ei pysty luopumaan mistään. Ostamisestahan saa sen pienen endorfiinikiksin, mutta tosiasia on, että meidän täytyy oppia elämään ilman sitä enemmän ja löytää se ilo muualta.

Jos on kasvanut 70-80-luvun kodissa, täynnä huonekaluja, tavaraa ja värejä, niin luonnollisesti haluaa erilaista kuin omilla vanhemmilla oli. Kaikki, mikä jollakin tavoin rajoittaa, pois. 70-luvun kotoisasta ruskeista sohvista ja värikkäistä verhoista ja 80-luvun pastellisohvien kautta vuosituhannen vaihteessa tuli minimalismi ja siitä tuli todiste hyvästä mausta. Kuka tahansa voi ostaa halpaketjuista tavaraa, mutta sisustaa pelkistetysti - se on paljon vaikeampaa. Se joka voi valita pois - siis ei hanki mitään - näyttää mallikelpoisuutensa sillä. Että itse päättää eikä ihmeelliset impulssit kuten halu ja into ostella.

Eli: halutaan erottua lapsuudenkotien ja menneiden vuosikymmenten sisustusmalleista, ennen riitti, että osti erilaiset verhot kuin vanhemmilla, nyt se viedään vielä edemmäs - ei verhoja lainkaan.

Inspiraatio

Nythän on sadoittain sisustuslehtiä ja inspiraatiota pukkaa joka paikasta ja valinnanmahdollisuuksia sohvista ja pöydistä on tuhansia. Aluksi se voi tuntua kivalta vertailla ja valita joku tietty, mutta jossain vaiheessa tulee se piste, että ongelma liian monista valinnanmahdollisuuksista ylittää ilon tehdä valintoja, kirjoittaa toinen kirjailijoista. Ja hyvin totta mielestäni. Tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen, että kaipaan TAUKOA kaikesta insipiraatiosta ja niistä sadoista sisustuslehdistä. Ja nauttia vain siitä mitä jo on. (Mutta tosiasiassa sisustuslehdistä ja -blogeista saa myös paljon iloa, silmäniloa, se on parhaimmillaan rentouttavaa, joten en varmaan lopetakaan.) Mutta, jos pitää valita vaikka 60 eri pizzasta minkä ottaa, niin kun se vihdoin tulee pöytään, sen valitsemiseen käytetty aika ja aivotyö ei millään voi vastata sitä miten hyvä pizza sitten olisikin. Vai olisiko joku toinen vaihtoehto kuitenkin pitänyt ottaa. Vähän niinkuin sisustuksen tuhansista mahdollisuuksista, koskaan ei voi olla aivan varma, tekikö sittenkään sen parhaimman ratkaisun.

Keittiö on tärkein, kodin keskipiste ja täynnä statussymboleita - täydellisesti varustettuna Kitchen Aidilla ja creme brulee - polttimella, koska onhan se kiva näyttää vieraille, että meillä kyllä kokataan ja vielä oikeilla välineillä. "Kitchen Aid on niin monipuolinen ja helpottaa paljon ruoanlaitossa", voi sanoa vierailla, koska niin esitteessä ainakin lukee. Tai sitten, kun se todellinen elämä alkaa, kaikki on valmiina odottamassa ja voi vaikka oikeasti aloittaa ruoanlaiton.

Tämä kuva on mielestäni erittäin sopiva tähän juttuun, ensinnäkin kuvaa juuri sitä, että halutaan esittää hienompaa SEKÄ se, että se on hyvä sisustusvinkki, yksinkertaisesti siksi, että onhan kivampi katsella nättiä saippuapulloa kuin fairya, kun se vielä kestääkin ikuisuuden. Ja se juuri on se paradoksi, haluaako sitä tiedostamatta olla parempi, kun nyt tässä tapauksessa täyttää hienompaan pulloon sitä arkista fairya? Vai yksinkertaisesti halu tai tapa kaunistaa kotia? Onhan sitä tehty siitä lähtien, kun ihmiset koteja rakensivat. Tehdä niin kaunista kuin suinkin, niillä tavaroilla ja asioilla joita oli, ei siinä sen kummempaa logiikkaa tarvita. Koko tämä juttu kiteytyy vähän tuohon kuvaan mielestäni.

Ah, niin sisustuksellinen. Oikeasti.

Kiinteistöfirmoista:

On vain niin monta tapaa kertoa tai kirjoittaa asunnoista, joten koko ajan pitää keksiä uusia termejä. Nykyään kiinteistöfirmat markkinoivat tunteilla kohteita: tilavaa ja intiimiä, ilmapiiri lämmin ja kutsuva./Kyseessä on talo joka tunnelman ja käytön suhteen voi olla joustava (?!?)/Lämmin auringovalo valkoiseksi maalatulla puulattialla, kattoparrut, puuhella, rautakamiina, moderni keittiö, neljä huonetta./  Ei siis lainkaan fakta- tai järkiperäisiä kuvauksia esim. lämmityksistä yms yms. (Nämä esimerkit oli poimittu skoonelaisen kiinteistöfirman sivuilta). Sehän on runoutta nykyään! "Ihana paikka maanläheiseen elämään, näköala ulkomaailmaan". Hmm.. Nythän se on monen guilty pleasure surffailla asuntosivuilla - katselemassa sisustuksia. Sisustuslehdet eivät ole huonompia: "Täällä haaveksivan ja selkeän, kaaoksen ja viihtyvyyden keskellä - on asukkaalla hänen välttämätön voimanpesänsä".

"Yksityiskohdat on avainasemassa. Ne kertovat siitä elämäntyylistä, jonka ostaja odottaa saavansa ostamalla kyseisen asunnon". No juu.

Voiko ihminen sisustaa itsensä onnelliseksi?

Ihminen ei tunnu koskaan asettuvan paikoilleen, aina pitää olla pientä muutosta. Aina on pitänyt mennä eteenpäin, ylöspäin, saavuttaa enemmän. Ehkä muutos on se itsetarkoitus, ei niinkään lopputulos. Samoin me reagoimme moderneihin sisustusyksityiskohtiin, ajatellaan että tietynsortin mosaiikkikaakeli tai liesituuletin harjatusta teräksestä tekee elämämme ja meidät itsemme jännittävämmiksi, tai siis tunnemme niin, järjellä tuskin kukaan ajattelee niin. Tunteet ohjaavat kun ollaan jatkuvasti uuden ja hienomman perässä, siis paremman elämän. Siksi asuntojakin stailataan ennen näyttöjä. Parasta olisi ostaa asunto kun se on tyhjillään, jotta sen todella näkisi, mutta sellaiset eivät myy. Ihmiset menevät asuntonäytöksiin vähän kuin nähdäkseen lavastuksen tulevasta elämästään. Sitä luulee katsovansa asuntoa, mutta itse asiassa näkee kuvia tulevasta elämästään. Sitä ainakin ihminen toivoo. Sitähän niissä sisustusjutuissa näkee, miten naiset nauravat liian suurissa miesten kauluspaidoissa isot kahvikupit käsissään. Lapset onnellisina, ja näkee myös miten paljon aikaa heillä on kaikkeen mukavaan kotona. Mutta siis voiko sitä sisustaa itsensä onnelliseksi? Eihän se varmaa ole eikä tietoa ole, mutta varmasti houkutteleva keino, jos kokee elämän vaikeaksi muuten; jos eläminen on monimutkaista, voi omistautua asumiselle sen sijaan, minkä pitäisi olla helpompaa. "En tule paremmaksi ihmiseksi enkä pysty ratkaisemaan kaikkia ongelmiani elämässäni, mutta kompensoin kaikki ne puutteet raikkaalla kaakelilla, walk in-closetilla ja ranskalaisella parvekkeella".

Meidän asunnolla/kodilla on paljon odotuksia täytettävänä. Vähän niinkuin parisuhteessa. Pitää olla äiti, vaimo, paras kaveri, luotettava kuuntelija, kumppani, projektinjohtaja, matkakumppani ja treenikaveri. Samoin ei riitä että kodissa vain syödään, nukutaan, ollaan yhdessä ja sorteerataan sukkia. Sen pitää osata täyttää kaikki mahdolliset vaatimukset ja vielä vähän enemmänkin.

Muista elää!

Ja näitä on nähty lukuisissa (kaikissa) sisustuslehdissä, tai jos sinun kodistasi tehdään sisustusjuttu, tee näin:

-kuori raparpereja, pidä suurta kukkakimppua sylissäsi, soita akustista kitaraa, leivo kuppikakkuja, nosta lapsesi ilmaan ja naurakaa (molemmat), 4 henkilöä lukee samaa kirjaa sohvalle/sängylle käpertyneenä, kävele kuvassa ohi ja pitele suurta vatia, jossa valinnaisesti limeitä/oliiveja/latva-artisokkaa tai jotain muuta yhtä trendikästä (luulen, että sitruunat on passé;))

10 väkisin väännettyä käännöstä (parempaan)

-kokolattiamatto - tekstiililattia/vaatekomero - walk in closet/ maakellari - viinikellari/kalterit ikkunnassa - ranskalainen parveke/ takkahuone - lounge/ sauna - relax-osasto/ varasto - vierashuone/ makuuhuone - master bedroom

Loppuun vielä hyviä vinkkejä asunnonmyyntiin:

- juuri leivottu tai esipaistettu leipä uunissa (jos minä asuisin täällä, minulla olisi aikaa leipoa lasten kanssa)

- mielenkiintoisia kirjoja ja aikakausilehtiä englanniksi sohvapöydällä (jos minä asuisin täällä, ehtisin lukea paljon enemmän)

- Barry White pienellä volyymillä stereoista (täällä olisi romantiikkaa, varmasti)

-lentoliput New Yorkiin kirjoituspöydällä (minähän matkustelisin vaikka kuinka)

- viisi shamppanjapulloa jääkaapissa (ja joisin paljon shamppanjaa)

- sytytetty takka ja lampaantalja edessä (romantiikkaa taas, varmasti)

- Elsa Beskowin kirjat hyvin näkyvillä lastenhuoneessa (täällä minulla olisi suloisia, kiharapäisiä hyvinkasvatettuja lapsia, tietenkin)

- kaikki ylimääräiset ja epämääräiset tavarat komeroon (minimalismi)

Eli mielikuvilla myydään, se on ainakin totta.  

Tämä kirja on parasta komediaa, kirjoitettu 2011 ja edelleen hyvin ajankohtainen. Mielenkiinnolla odotan mitä keksitään (uudestaan) seuraavaksi:) Kirja on tosi osuvasti kirjoitettu ja sitä lukiessa kyllä saa nauraa itselleen ja varsinkin muille;) Mutta tosiasiassa ei pidä liikaa miettiä, mitään, ei varsinkaan sisustusta. Elämä on tässä ja nyt! :-)  Valitse valkoisen 50 eri nyanssista juuri sinulle mieluisin, osta designia, kutsu ihmisiä syömään latva-artisokasta tehtyä... jotain, tee mitä vain tekee sinut onnelliseksi! Tai valitse retroilu, tai älä valitse mitään, pääasia että sinä  olet tyytyväinen sinun kodissasi. Kaikki sisustusohjelmat, -lehdet, -blogit näyttävät vain mitä kaikkea on tarjolla, ei mitä kaikkea ihminen tarvitsee olla ollakseen onnellinen, vai mitä? Ja taas, inhimillista on myös haluta kauneutta ja muuta ympärilleen. Mutta ihmiset sen kodin tekevät. Tällaisen sisustustekstin laittaisin seinälle, JOS tykkäisin niistä...;)

Home is where my family is.

Ljust och fräscht - boken Jakten på det perfekta boendet/ Fredrik Lindström ja Henrik Schyffert 2011

 Kaikki lainaukset ja kuvat kirjasta.

Rakas saksalaiseni, pianoni, hartaasti toivottu ja sitten lopulta saatu n. 13-vuotiaana. Siitä alkoi opiskelu, harjoittelu, harjoittelu, harjoittelu... Niitä skaaloja, vai millä nimellä niitä kutsuttiin, ainakin paljon toistoa ja.. toistoa. Asuttiin sillon kerrostalossa ja kyllä saivat naapurit kylläkseen kuunnella tylsiä harjoituksiani. Myöhemmin, kun enin into oli mennyt, piti vimmatusti juuri ennen pianotuntia harjoitella ja aina pianotunnin jälkeen ajatteli, että huoh, nyt ei tarvi moneen päivään soittaa pianoa. Mulla oli tiukka opettaja, (onko niitä muunlaisia pianonsoitonopettajia,epäilen), ja kerran olin koulussa koripallossa sormen murtanut, ja kun sormi paketissa tulin tunnille, niin kyllä tykkäsi soitonopettajani, että turhaa tuo urheilu - vain musiikki on tärkeää. No helpommalla pääsin vähän aikaa, soitettiin sitten 3-kätisesti. Sama opettaja opetti yhtä kaveriani, joka on sittemmin tehnyt uransa pianokonsertoijana, eli oli vähän eritasoisia oppilaita ja opettajan toive varmaan oli, että meistä kaikista tulisi huippupianisteja.

Voi kun joskus olen katunut, etten jatkanut ahkerasti eteenpäin. (Teko)syitä ainakin on: muutto opiskelemaan, muutto toiseen maahan, muutto takaisin, taas muutto. Eihän se piano olisi joka paikkaan mahtunut, eikä se tietenkään pidä siirtelystä. Välillä se oli evakossa tuomassa "kulturellia säväystä" sukulaisten kotona, kunnes vihdoin sain sen omaan kotiini, tänne. Ja voin vakuuttaa, että se on varsinainen lapsimagneetti. Ei ole lasta ollut kylässä, joka ei sitä kilkuttaisi ja pimputtaisi... Joskus nykyään inspiksen iskiessä harjoittelen jotain, sentään nuotit muistaa vielä hyvin, joten periaatteessa pitäisi oppia mitä vain, jos tarpeeksi harjoittelee, eikö? Mutta tietenkin, se harjoittelu, jota se vaan vaatii, jää, kun kukaan ei ole määräämässä tahtia, ei edes metronomi ole tarpeeksi jämäkkä, vaikka armottomasti tikuttaakin. Mutta muutaman kappaleen olen tässä ajan kanssa oppinut, rakastan, olen aina rakastanut  (ja tässä tarkoitan tuota sanaa) Oskar Merikannon Valse Lenteä. Se on varmaan kauneimpia kuulemiani (ja osaamiani) pianokappaleita. Ja siitä tulee mieleen kevät ja alkukesä ja romantiikka. Sattumoisin löysin kappaleesta tämän videon eli kesä, meri...

Toinen suosikkini Chopin Nocturne E Flat Major Op. 9 No 2, tunnettu sekin.

http://youtu.be/tV5U8kVYS88

Enjoy!

Päivän sitaatti saa olla tämä:

xx

Ensimmäinen uintireissu....

....tämän jälkeen koira lähti omille teilleen, löytyi tovin jälkeen "kylästä" lähitalosta.

Tämä päivä sujunut samoissa merkeissä, eri järvessä tosin ja ilman koiraa, joka on ollut aika naatti uinti- ja karkureissustaan. Kyllä itseäkin väsyttää, kuin olisi jotain raskaampaa tehnyt kuin vain maannut auringossa...Kesäfiilistä myös tuonut se, kun tytär soittanut pianoa, vähän kuin "modernia jazzia":)

Mitä pidätte? Ottaisin kaikki, kiitos:) Tylsän ja sateisen päivän piristys, tuntuu jo, että syksy tulee ja ehkä sitä jo vähän odottaakin...

kuvat: pinterest.com

Same same but different?

Artillerietista Göteborgista ihana Malva-vaasi, pieni n. 60 €, iso n. 90 €.

täältä

Kruka Hortus Svenskt Tenn, n. 200 €.

täältä

Dagg-vaasi Svenskt Tenn, n. 250 €.

HM Homen vaasi, 9,90 €.

täältä

Hiukan erilaisia, hyvin erihintaisia...

Voi tosiaan valita, mihin rahansa pistää;) Suosikkini on tuo Malva.

Siinä oli viikon pieni sisustuspläjäys, ha det gott!

Vanhemmuutta pariisilaiseen malliin!

Autonomie - autonomia, itsenäisyys. Yhdistelmä itsenäisyyttä ja itseluottamusta, johon ranskalaisvanhemmat rohkaisevat lapsia pienestä pitäen.

Caprice - lapsen impulsiivinen oikku tai mieliteko, johon usein liittyy kitinää tai kyyneliä. Ranskalaisvanhempien mielestä niihin ei pidä suostua.

Équilibre - tasapaino. Se ettei anna minkään elämän osa-alueen - kuten vanhemmuuden - nousta muiden yli.

Sage - viisas ja tyyni. Kuvaa lasta, joka osaa hillitä itsensä ja on keskittynyt leikkeihinsä. Sen sijaan että ranskalaiset sanoisivat "ole kiltisti", he sanovat "ole sage".

Ranskassa odottavat äidit eivät liho raskauden aikana, koska heidän oletetaan syövän kuten muutkin terveet aikuiset. Jos tulee nälkä, voi iltapäivällä syödä välipalan esim. kuudesosan patonkia, juustopalan tai lasillisen vettä. Ranskalaiset vauvat "tekevät yönsä" jo 2-3 kk ikäisinä, yksinkertaisesti joka inahdusta ja pientä itkua ei noteerata.

Pariisilaiset eivät ole niin tarkkoja imetyksen suhteen, tai imettävät korkeintaan 3 kk, ja sen jälkeen useimmat pariisittaret jo palaavatkin töihin, paljolti hyvän päivähoidon ansiosta. Siellä on ilmainen julkinen päivähoito, crèche. Tärkeintä lastenkasvatuksessa on opettaa lapselle odottamista ja kärsivällisyyttä, rajoja ja kohteliaisuutta, ei aivan yllättävää kun Ranskasta on kyse. N. 3-4-vuotiaalta odotetaan jo, että tervehditään Bonjour madame/monsieur, ja ovat kohteliaita; merci, s'il vous plait, au revoir. Sillä vanhemmat saavat todistettua, että ovat kasvattaneet kelpo ranskalaisen lapsen. Musta tuo kuulostaa ihanalta, kyllä tykkäisin, jos nykyajan lapset (omani mukaanluettuna) olisivat kohteliaampia vieraille ja tutuille. Kirjailija on amerikkalainen Pamela Druckerman, joka asuu Pariisissa hollantilaisen miehensä ja 3 lapsensa kanssa. Alkuun hän ihmettelee, miten ranskalaislapset jaksavat istua illallispöydässä rauhassa eivätkä viskele ruokia tai heittäydy lattialle kiukuttelemaan. No, lapsia kasvatetaan odottamaan. Attend - odota, sanotaan lapsille, jotka keskeyttävät vanhempien keskustelun. Ruoka-ajat ovat säännölliset, ei pieniä välipaloja, herkuista puhumattakaan. Paitsi n. klo 17 on aina goûter=iltapäivävälipala, jolloin syödään jotain terveellistä herkkua, vaikka porkkanakakkua. Ja juustoja, niitä lapset oppivat jopa rakastamaan. Periaate on, että lapset syövät samaa kuin aikuiset, jo aika pienestä. Lapset saavat odottaa ruoka-aikoja ja oppia odottamaan, ja myös pettymään. Mikä kuulostaa kyllä hyvältä kasvatukselta elämää varten."Suuttumisen herättämä syyllisyydentunne on voimakkaampi kuin itse suuttumus", mielestäni totta ja usein sen suuttumuksen ilmaisun tiellä, mulla ainakin. Jos leikkikentällä joku lapsi kiljui taikäyttäytyi huonosti, oli hän englanninkielisestä perheestä, kuten kirjailija kirjoitti. Ranskalaisia lapsia on kasvatettu viihdyttämään itse itseään - samalla lapsi itsenäistyy ja huomaa, että pärjää itsekseenkin, ja niin äidit voivat jatkaa kahvinjuontiaan ja juoruiluaan. Ranskalaisille äideillä on myös itsestään selvää, että heillä on omaa aikaa.  "Lapsen ei pidä vallata koko universumia. Perheen tasapainon vuoksi vanhemmat tarvitsevat myös omaa tilaa", kirjoittaa lastenlääkäri Hélène de Leersnyder. "Lasten on ymmärrettävä, että aikuisilla on omat menonsa ja nautintonsa. Näin lapsi ymmärtää, ettei ole maailman keskipiste, mikä on olennaista hänen kehityksensä kannalta."Joten ei huonoa omaatuntoa siellä. Kuulostaa ihan järkevältä.

Pariisilaisvanhemmat eivät kehuskele lapsiaan turhanpäiten, eivätkä varsinkaan opettajat, "ihan ok" on yleinen palaute. "Ranskassa lasta kuunnellaan, jos hänellä on sanottavaa. Jos hän rupeaa hidastelemaan, muut täyttävät lauseen hänen puolestaan. Näin lapsi oppii muotoilemaan ajatuksensa paremmin. Lapsi oppii puhumaan nopeasti ja olemaan kiinnostava."Se taitaa selittää sen, kun kaikilla tuntuu juuri esim. Ranskassa olevan niin paljon puhuttavaa jopa päällekäin. Pitää olla nopea ja kiinnostava... Ranskassa on sanonta, että ruuvia on helpompi löysätä kuin kiristää eli on oltava tiukkana, Jos on liian tiukka, voi löysätä. Jos on liian salliva... kiristäminen ei onnistu myöhemmin.

Tässä kirjassa oli haastateltu paljon pariisilaisäitejä, ja toki kasvatusmalleja on paljon erilaisia kuten missä maassa vain, ja jopa muualla Ranskassa on erilaisia kasvatustapoja kuin Pariisissa. Mutta täytyy myöntää, että paljon hyvää löytyy "pariisilaisesta" kasvatuksesta. Kriitikko kun en ole, en juuri nyt keksi/muista paljonkaan huonoa.

Ranskalainen epätasa-arvo korostuu kotona. Naiset käyttävät 89% (!) enemmän aikaa kotitöihin ja lastenhoitoon kuin miehet. Hmm, hyvä Suomi!

Toinen, Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu, oli kyllä mielenkiintoisempi, suosittelen ehdottomasti lukemaan! Perheen äiti kasvatti perinteisen kiinalaiskasvatuksen mukaisesti, meidän näkökulmasta kasvatusta äärimmilleen vietynä. Tai en tiedä voiko puhua pelkästään kasvatuksesta, perheen kahta tytärtä koulittiin tähtäämään huipulle pienestä pitäen. He eivät saaneet käydä yökylässä, kutsua kavereita kotiin, katsoa tv:tä, valita itse harrastuksiaan, tuoda kotiin kymppejä huonompia arvosanoja, soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua, olla soittamatta pianoa tai viulua. Äiti oli järkähtämätön kiinalaisessa kasvatuksessaan, mutta kirjan lopussa joutui myöntymään, että länsimaalaisessakin kasvatuksessa on jotain hyvää. Kaikki ei mennytkään hänen suunnitelmiensa mukaan.

Tässäkin kirjassa kerrottiin perinteisestä kiinalaiskasvatuksesta, mikä ehkä voi selittää miksi juuri Kiinasta tulee huippumuusikoita tai matemaattisia neroja. Sielläkin tietysti löytyy paljon eri variantteja miten kasvattaa lasta.

Musta on aina mielenkiintoista lukea, miten eri tavoin jopa Euroopassa kasvatetaan lapsia. Voi kun osaisi ottaa parhaat palat ja liittää ne siihen maalaisjärkeen ja kasvattaa tasapainoinen, tervehenkinen, pettymyksiä sietävä, reipas, hyväkäytöksinen, iloinen ja onnellinen kullanmurunen;)

Au revoir!

He puhuvat elääkseen ja rakastavat verbaalisesti. Kaikkien aikojen parhaat rakkauselokuvat, ja todellisimman tuntuiset. Onko se vain täydellistä elokuvaviihdettä vai voisiko tällainen olla totta? Mun romanttiseen puoleen tuo kyllä uppoaa ja kun miettii, että miksi ei? Junassahan voi toisella puolella käytävää istua juuri "hän" tai sitten ei, yleensä ei. Mutta periaatteessa.    

Viimeisen elokuvan lopputeksteistä käy ilmi, että ohjaaja Linklater oli tavannut aikoinaan naisen, jonka tapaamiseen perustui Rakkautta ennen aamua -elokuva, ja jolle tämä viimeinen elokuva on omistettu. Mitään pitkää romanssia siitä ei kai tullut. Kolme vuotta sitten Linklater sai tietää, että nainen oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa muutamaa viikkoa ennen kuin ensimmäisen Rakkautta ennen -elokuvan kuvaukset alkoivat. Ihan kuin elokuvista sekin! Aivan upeaan trilogiaan se onneksi antoi aiheen. Älskar't!

P.s. Voin suositella myös Julie Delpyn ohjaamaa ja näyttelemää 2 päivää Pariisissa -elokuvaa! Hauska ja siinäkin puhutaan paljon.;)

"Kodit säihkyvät tänä vuonna!" En saa tarpeekseni tuosta metallin hohtoisesta sisustuksesta, pieninä palasina. "Katsomme positiivisempaan ja valoisampaan tulevaisuuteen", kuten Psychologies-lehdessä joku trendiennustaja totesi viitaten juuri tuohon säihkyvään ja metallinhohtoiseen sisustukseen. No siitä en tiedä, mutta ainakin kuvat on säihkyviä ja aina voi toivoa valoisampaa tulevaisuutta, tässä kuvia sen toivossa:

Tämä kuva on tanskalaiselta Ilvalta. Niillä on paljon hienoja huonekaluja ja pienempiä sisustusjuttuja.

Tuo trendikäs latva-artisokka sieltä kurkistaa...

I-h-a-n-at lamput ja tuolit.

Paavo Tynellin lamppu 50-luvulta.

Tom Dixon on ajantasalla.

Mietin mitä uusia juttuja meillä kotona olisi, ja ilokseni huomasin, että saanpa vihdoin syyn ottaa kuvan tästä ananaksesta, jota olen kauan odottanut meille kotiin. En itse asiassa tiedä, mikä tuossa ananaksessa niin vetosi muhun, mutta sehän sisustuksessa onkin joskus, tuottaa vain iloa ja hyvää mieltä. Rannerengas on Sophie by Sophielta rose gold screw bangle.

Mario Testinon hienoja kuvia.

Hieno näyttelijä, hieno nainen. "The grandmother prince George never knew..." Vaikea kuvitella Dianaa isoäitinä, mutta itse olen vuoden vanhempi nyt kuin Diana kuollessaan, joten aikaa on kulunut... Dianaahan on kuvattu vähemmän hienoilla sanoilla kuten tunne-elämältään ailahtelevaksi, epävarmaksi jne., mutta kukapa ei olisi ollut tuossa tilanteessa, koko maailman seurattavana. Minusta hän antoi hienon ja arvokkaan naisen kuvan, joka vain eli liian julkista elämää. Jotenkin hän on pysynyt vähän mysteerisenä ja kiinnostavana. Tämä tuleva leffahan kertoo Dianan parista viimeisestä vuodesta, ja on tietääkseni tehty ennenkuin tiedettiin Williamin ja Katen odottavan lasta, ajoitus on leffaa ajatellen loistava. Aluksi ajattelin, että onko se niin väärin muistaa Dianan elämää tällä elokuvalla, mutta koskaan nämä elokuvat eivät tunnu aidoilta, kukaan ei voi tietää, mitä hän ajatteli ja suunnitteli tulevaisuudelleen. Dianan sanoin hänen "todellinen rakkautensa Hasnat Khan ei koskaan myisi tarinaani". No joku muu myi, ja nyt saadaan nähdä yksi versio Dianan viimeisistä vuosista, todellisina tai sitten ei.

- kasa uusia lehtiä kerran kuussa

- hyvä kirja

- tyttären kanssa juttelu iltapalalla

- katsoa monta jaksoa Greyn anatomiaa/The good wife'a putkeen

- työpäivän jälkeen avata kodinovi sille paremmalle (?) puolelle

- kuulla tyttären ja kaverin kikatusta ja leikkiä (jos ei itse tarvi osallistua leikkimiseen)

- kun koira asettuu sohvalle viereen nukkumaan

- kun itse ei jaksa, niin mies jaksaa

- kun on hyvä tukkapäivä

- kun tyttären kanssa hypättiin ruutua, ja äidin säännöt olikin paremmat kuin hänen omakeksimänsä ja selitti kaverilleenkin, kuinka hyviä ne oli (yleensä ei äidin säännöt ole ne parhaat)

- tää ei ole mun happy moment, mutta tyttären on, ja kuva kertoo vain elämästä, ja sen pitää kotona näkyä, vaikka sitten olohuoneen pöydällä...

Joskus on tympääntynyt ja kyllästynyt olo, ja siksi ajattelin kerätä listaa tällaisista pienistä ilonaiheista, jotka oikeastaan ovat just niitä suuria, jotka tekee elämästä vähän parempaa, ja ovat helposti toteutettavia. Mitkä on sinun?

Mulla on nyt poikatukka. Tukka alkoi jo olla täysin hallitsematon, ei lainkaan yhteistyötä. Luonnonkihara on niin ihana ja helppo. Sillä voi ennustaa säätä, (jos se ei asetu millään, on luvassa tai jo ilmassa kosteaa) ja nyt kun on ollut sateista ja kosteaa, tukka ollut aivan toivoton. Joka aamu on myös jännittävää, kun ei koskaan tiedä miltä se milloinkin näyttää, eli ei kahta samanlaista tukkapäivää. Jos sattuu olemaan hyvä tukkapäivä, sitä vähän kaiholla katselee, kun tietää, ettei tiedä milloin seuraava siunaantuu. Ei siis mikään wash-and-go -tukka. Talviaika on parasta, silloin se on suorimmillaan ja asettuu. Joten nips naps, lähti n. 2/3, siltä se tuntuu, alastomalta, pää kylläkin kevyemmältä. Ja se on aina kiva tunne;)  Luonnonväärillä kiharoilla parhaan kampauksen saa, kun se on lyhyt, ja nyt se on.

Kaunista inspiraatiota!

Masao Yamamoton  kuvainstallaatio - huikean kaunis.

Viikon rentoutus ja rohkea teko: Kävin leffassa - yksin. Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin kaupungissani katsomassa elokuvaa yksin. Se oli vapauttavaa ja helppoa, lähdin elokuviin just silloin kun tuntui siltä, ilman että tarvitaan kaksi kalenteria (vähintään) ja yleensä 1-2 viikon päästä se toteutuu, silloin ei ehkä aina oo sama fiilis/tai on väsynyt, tai mitä vain. Toki on kivaa käydä kavereiden kanssa leffassa, ja aion edelleenkin käydä, mutta myös jatkaa näitä yksinrientoja ja ex tempore -juttuja. Ja kun kyseessä oli tämä Rakkautta ennen keskiyötä, eli hengästyttävää ja loistavaa dialogia koko elokuva, ei siinä paljon ehdi rupatella. Ja vielä pitää mainita, etten ollut edes ainoa yksinäinen, kaksi muuta naista oli siellä myös yksin, avasivat suklaapatukkansa ja huokasivat, kuten minäkin. Vain minä, suklaapussi ja leffa, perfect! Niin masokisti en ole, että menisin perjantai- tai lauantai-illalla yksin sinne pariskuntien ja kaveriporukoiden keskelle. Suosittelen siis kaikille, jotka ette ole sitä kokeilleet (varmasti monet on), äiti voi joskus karata illalla elokuviin, ja jättää miehensä kylvettämään kakaroita;) Ja ulkomailla, ainakin tutussa kaupungissa, on tietysti ihanan helppoa käydä leffassa yksin, tai yhdessä.

Viikon korvamato: Robinin kakkoslevy, kokonaan, uudelleen ja uudelleen ja....nonstop. Tytär sairaana, joten menköön vielä, tänään.

Viikon kulttuuririento: Espoon Emmassa on näytteillä "Kurittoman kaunosielun" Birger Kaipiaisen taidetta

Vähän silmiin sattuu nuo rikotut paratiisit, huu... Tykkään niin kovasti tuosta Kiurujen yö -tapetista, joten pistin senkin tähän, taidettahan sekin.

Viikon opetus:Älä koskaan, ikinä, milloinkaan vitsaile työstäsi (paitsi kodin seinien sisällä perheen kesken). (Pidän työstäni.)

Viikon oivallus: Kysymykseen hiljaisuuskin on vastaus, ja aika voimakas sellainen. (Ei liity ylläolevaan opetukseen;))

Viikon kuva: Tree of Life. Kaunis.

Kuvat täältä, täältä ja täältä

Tässä tulee tällainen kevyt perjantai-illan tilitys;)

Oon nyt saanut tarpeekseni tärkeilevistä ihmisistä. Ihmiset tietysti yleensä enemmän haluavat korostaa niitä parempia puolia ja piirteitä itsessään, mutta useimmat kuitenkin ovat vastavuoroisesti kiinnostuneita ja sympaattisia (paremman sanan puutteessa) toista osapuolta kohtaan, ja osaavat myös nauraa itselleen. Sitten erikseen on nämä tärkeilijät. Eräissä juhlissa kerran, jossa olimme koko perhe juhlahepenissä tietenkin, perheen äiti tarjosi tyttärellemme "juhlamekkoa", jos meillä ei sattunut olemaan sitä mukana. Hämmästyin (ja ärsyynnyin näyttämättä sitä, ja samalla ärsyynnyin itseeni), oltiin jo pukeuduttu juhlavaatteisiin. Pieni piikki, miksi?  Eräs vanhempi mies taas on ennen halunnut jutella ja vitsailla ja ollut hauska, vaan eipä enää kun tapaamme jossain yhteisten tuttujen luona. Hänestä on vanhetessaan tullut entistä tärkeilevämpi. Sen huomaa niistä parista kommentista tai kysymyksestä, ja kun vastaukset ei miellytä "ei, en ole edelleenkään maisteri" tai "ollaan vain lomailtu kotimaassa tänä kesänä", sitten ei enää kiinnosta, ja käännytään keskustelemaan tärkeämpien ja fiiniempien ihmisten kanssa. Ääniä korotellaan, kun kisataan kenellä menee parhaiten. Ja sekin näissä ihmisissä on tyypillistä, että kun he rupeavat puhumaan, heitä on kuunneltava ja kommentoitava ja naurettava mukana, egoboostia lisäämässä. On surullista huomata, jos ollaan tunnettu kauan, ja sitten jossain vaiheessa toinen tai molemmat muututaan niin, ettei ole enää yhteistä. Nuorempana en asiaa ymmärtänyt, enkä varmaan niin kiinnittänyt siihen oikealla tavalla huomiota, mutta nyt jotain hyvääkin tulee iän mukana, itsetuntemusta ja -luottamusta ja tahtoa ottaa yksinkertaisesti etäisyyttä, kun nämä tuttavuudet eivät anna enää mitään vaan vain ottavat ja vievät paljon energiaa.

Senkin olen huomannut näissä tärkeilijöissä, ettei koskaan, koskaan saa kehuja vaatteista, kodista, lapsesta, mistään, vaan jonkin kiertoilmauksen, kuten vaikka "aika hauska" (kampauksesta?) En tarkoita tässä, että pitäisi mielistellä jos ei kelpaa, mutta kyse on ihan johdonmukaisesta kehumattomuudesta. Ja itse taas helposti kehun, ei se ole multa pois. Se, että on itse varma itsestään ja elämästään ja tyytyväinen siihen, silloin on varaa myös kehua ja olla ystävällinen. Eli mieleen on monesti tullut, onko se kateutta? Ja luulenpa, että on. Ja samalla ihmettelen miksi? Uhkaako minun onneni jonkun toisen onnea? Ei se mitenkään voi. Tässä ko. tapauksessa ei kyse ole ainakaan aineellisesta kadehdinnasta. Parissa asiassa koen olevani onnekkaampi, ja niitä ei rahalla saa. Tämä blogini aloittaminen oli yllätys (itselleni ja muille) ja mainitessani tästä ko. henkilö vain sanoi jotain, että "miten sulla on aikaa sellaseen?". Siinä se keskustelu, ei kiinnostusta, ja se tuntuu pahalta.

Itsensä ja läheistensa korostaminen kaikessa, ja alentuva asenne toisia kohtaan, se herättää mussa ainakin heti sellaisen itseasiassa vähän epäloogisen "ylemmyyden tunteen", tunnistaa mistä on kyse, samalla surua, että asia on niin, sekä myös myötähäpeää näitä niin tärkeitä ihmisiä kohtaan. Nuorempana olin niiin epävarma, ja olen tosi kiitollinen, että olen päässyt itseluottamuksessani näinkin paljon eteenpäin, että uskallan itselleni tunnustaa, että pärjään paremmin ilman tällaisia suhteita, jotka eivät anna, vaan ottavat, energiasyöppöjä ovat! Usein muuten tällaisilla ihmisillä on vielä nenä vähän pystymmässä, haha, lähes poikkeuksetta mun tuntemissa tärkeilijöissä. Enkä tarkoita niitä söpöjä nöpöneniä, jotka on luontaisia:)

Sitten toinen asia, joka liippaa tätä aihetta:

Viime aikoina on tullut mieleen, että olisinko onnellisempi ilman facebookia? Uskon oikeasti, että olisin, siellä ärsyyntymiskynnys nousee usein. Joku puhuu, että on rohkea, kun lopetti fb:n käytön. En tiedä, onko se rohkeutta vai totaalista tympääntymistä ja halua palata aikaan ennen facebookia, I don't know. Itse en aio enkä haluakaan lopettaa sen käyttöä. Mihin esim. sitten linkittäisin tämänkin tekstin? ;) Jäisin kaipaamaan sieltä kuitenkin niin monia ihmisiä ja useimmiten se on ihan viihdyttävää ja hauskaa. Samoin on blogien kanssa. Heikkona tai synkkänä hetkenä voi tulla kaikkia mielitekoja "tuon mä tarvitsen/haluan/ansaitsen..." tai kadehtia jonkun ihanaa elämää, mutta se menee nopeasti ohi, kone kiinni vaikka vain. Parhaimmillaan ja useimmiten blogit on ihanaa ajanvietettä, inspiraatioita ja vinkkejä. Joskus muistelen elämää ennen somea, (tulin mukaan varmaan viimeisessä aallossa) ja olihan se yksinkertaisempaa, ja luultavasti vähän onnellisempaakin. Nyt silmät ja pää täynnä ihania kuvia kodeista, toisten mielettömistä lomista, niistä roseviinilaseista, (joista varmaan kaikki on saaneet oman osansa tänä kesänä), upeista ihmisistä, vaatteista, kaikesta. Ja surkuhupaisasti kaikki tämä ihan omasta tahdosta!

Isabella Rossellini. Joissakin on se joku, joka jaksaa kiinnostaa vuodesta toiseen. Muistan silloin 90-luvulla 15-16-v. kun kaverin kanssa käytiin paikallisessa kemikaaliossa, jossa oli Lancômen mainoksia huippukauniista Isabellasta ja ostettiin Lancômen huulipunaa, tietenkin. Siinä kaupassa käytiin usein katselemassa, se oli meidän kaupungin pieni pala glamouria siihen aikaan.  

Isabellan elämä on kiinnostanut aina, ja ostin aikoinaan kirjan hänestä, Some of me. Luin myös kirjoja hänen äidistään Ingrid Bergmanista. Se mikä näissä molemmissa naisissa on viehättänyt on se jalat maassa -asenne, joka molemmista on välittynyt. Ingrid esim. rentoutui siivoamalla. Ja elämännälkä, jos sitä voi siksi kutsua. Ingrid oli naimisissa kolme kertaa, samoin Isabella. Molemmat kansainvälisiä naisia, Isabella kasvoi Pariisissa ja Roomassa ja muutti New Yorkiin 19-vuotiaana, jossa edelleen asuu. Näin juuri Avalta vilauksen dokumentista, joka Isabellasta on tehty, ja siitä tosiaan välittyi edelleen kaunis, humoristinen, älykäs n. 6-kymppinen nainen, jolla on kaiken muun lisäksi taito osata nauraa itselleen. Isabella kertoi äidistään kirjassaan: "Toiseksi eniten (ensimmäinen oli näytteleminen) äitini rakasti siivoamista, joka ei tarkoita etteikö hän olisi rakastanut minua. Olen varma, että hän rakasti minua enemmän kuin siivoamista, mutta onnellisimmaksi hänet teki näiden kahden yhdistäminen".

Äiti ja tytär.

Nuori Isabella.

Isabella silloisen miehensä David Lynchin kanssa. Isabellan miesmaku on ollut vähän erikoinen, mutta taiteilijat kai ymmärtävät taiteilijoita. Tai sitten eivät, kun kaikki liitot ovat päättyneet eroon. ( Muita ex-miehiä ovat Gary Oldman ja Martin Scorsese.)

Hän on myös näytellyt muutamassa filmissä, sitten tuli huippumallivuodet, 14 vuotta Lancômella. Kirjassa kerrotaan Lancômen ehdoista: hän ei saanut tehdä töitä muille firmoille, ei skandaaleja, ei auringonottoa, ei painonnousua. Lähimmät skandaalit oli elokuva Blue velvet ja Madonnan kirja Sex. Kun hän tuli raskaaksi, riideltiin oliko hän rikkonut sopimusta, koska painoa oli tullut vai oliko rikkomus se, että hän ei ollut naimisissa odottaessaan lasta. Kaikki sovittiin lopulta sovussa. Muita ehtoja: piti konsultoida Lancômea, jos halusi vaihtaa hiustyyliä, hänen piti aina kertoa käyttävänsä vain Lancômen meikkiä. Ja hän saisi korjauttaa rikkoutuneen hampaansa, jos halusi. Hän kertoi siinä, että täytettyään 40 v. hän sai niin valtavasti kukkia, että se alkoi tuntua hautajaisilta. Ja parin päivän päästä hän saikin potkut Lancômelta, ikäraja oli tullut vastaan.

"Ensimmäinen mainoskuva, jossa minun ei tarvinnut käyttää vahaa korjatakseni rikkoutuneen hampaan."

Näistä kuvista nousi kohu vuonna 1992, Paolo Roversin nude-kuvat. Lehtiä, joissa oli alastonkuvia, oli vaikea myydä monissa maissa kuten USA:ssa ja Japanissa. Lopulta alastonkuvia päädyttiin sensuroimaan. Samaisessa lehdessä oli myös neljä sivua Isabellan Lancômen mainoksia. Aika hauska sattuma. Kuvat kirjasta:

Some of me on täynnä upeita kuvia ja henkilökohtaisia juttuja ja tarinoita mallimaailmasta, hänen vanhemmistaan, miehistään ja lapsistaan. Jotenkin on aina ollut mielenkiintoisempaa lukea naisista kuin miehistä. Heidän ajatuksiaan, elämäänsä, uraansa jne., siksipä kai kun siihen pystyy samaistumaan, aina jollain tasolla. On myös todella inspiroivaa! Tai sitten naisten elämä vain on monisyisempää ja kiinnostavampaa, miehethän on tunnetusti vähän suoraviivaisempia...;)

Katsokaa nämä videot! :)

Lancômen mainos:   (Miksei tällaisia mielettömän kauniita irti arjesta -mainoksia enää tule tv:stä?)

Ingid Bergman & Isabella Rossellini    Todella äitinsä tytär!

Kiertelin tänään kaupungin torilla, jossa oli kirppis eli rompetori. Yleensä tulee kierrelleeksi vain niitä itsepalvelukirppiksiä, ja siellähän hinnoista ei voi tinkiä kenenkaan kanssa, vaikka joskus tekisi mieli. Mutta nyt voi ja ajattelin etelämaiseen tyyliin, että sitähän ne myyjät vähän odottavatkin. No en tiedä, mutta kyllä sain tingittyä aina vähän melkein kaikesta. Eli en kauheasti kuitenkaan, mutta kyllä se tuntuu vielä enemmän löydöltä, jos on euronkin saanut tingattua hinnasta pois. No asiaan eli niihin kuviin:

Aamukahvit Amelien kahvilassa. Kiva piristys keittiöön.

Hieno sikarilaatikko, joka tuoksuu vieläkin puulta. Ei tullut sikareita mukana enkä saanut edes tingittyä tuosta. Miehen mielestä ei ehkä niin hyvä löytö, mutta sinne sopii kynät ja muut hyvin siististi piiloon.

"....I'm already disturbed". Haha, piti ostaa tällainenkin. Ja sitten löytyi halvalla lehtiä, mikä on aina kivaa.

Tässä yksi vinkki, jonka olen noista lukuisista sisustuslehdistä huomannut, musta kiva ratkaisu. Jos ei vaikka muuta paikkaa keksi taululle...

Tuo ananas, josta kirjoitin aikaisemmin, säihkyy äitini tekemän patsaan vieressä.

on vanhemmuus. Jokapäiväistä, ei viikonloppuvapaita tai lomia. Välillä hyvin turhauttavaa, toistoa, toistoa, toistoa, määräyksiä ja käskyjä. Se on jatkuvaa päivystystä, ei työvuoroja. On jaksettava, vaikkei jaksaisi tai huvittaisi. Jos käy raskaaksi, ei voi jättää eroanomusta tai odottaa potkujakaan. Vaikeissa tilanteissa on vain jotenkin pärjättävä ja yritettävä ratkaista ongelma, sitä ei voi jättää kenellekään muulle. Välillä se on tasapainoilua sen näkymättömän hienon rajan tuntumassa ja heikoilla jäillä olemista, välillä kaikki hiekkaan piirretty huuhtoutuu mereen, ja saa aloittaa taas alusta. Jatkuvasti on luvassa uusia haasteita ja uusia asioita opittavaksi. Onneksi on myös maailman paras työpari, jonka kanssa voi neuvotella, jos ei itse enää keksi mitään. Tai antaa vastuu hetkeksi toiselle. Kaikilla ei ole edes sitä työparia, eikä edes lähimpiä työkavereita, joilta kysyä tai saada apua.

Mutta.

Se on myös maailman paras työ. Sitä on suunniteltu ja odotettu innostuneesti alkavaksi. Se on kestänyt jo 7 vuotta, pisin työni. Palkkaa tulee joka päivä, joskus vaikka kuinka paljon ja välillä tuntuu, ettei oikeastaan lainkaan. Mutta kuitenkin se on työ, jota ei koskaan haluaisi jättää. Joskus siitä työstä haluaisi vähän lomaa, jos joskus sitä saakin pari päivää. Mutta voi kun sitä jo kaipaakin kesken lomaa. Välillä taas tuntee sellaista onnistumisen tunnetta ja iloa, jota ei mistään muusta työstä saa. Samoin se muuttuu koko ajan paremmaksi, vastavuoroisuutta on enemmän ja seuraa. Lisäksi tässä työssä pääsee osaksi aivan uutta maailmaa, uusia kokemuksia ja oivalluksia. Missään muussa työssä ei saa niin paljon nauraa, iloita, ilahtua ja olla ylpeä saavutuksistaan. Tuntea kaikkia tunteita. Mikään muu työ ei anna niin paljon rakkautta takaisin ja hyvää mieltä, joka päivä.

Rakas tyttöni, olet ainutkertainen, säilytä innokkuutesi, suloisuutesi, iloisuutesi ja uteliaisuutesi. Rohkeutta ja uskallusta toivon sinulle ja että saisit olla onnellinen ja aina oma itsesi.